Blogi

Varoitus. Tämän blogin tekstit saattavat sisältää pieniä määriä sarkasmia.


down

Ihanaa!

Merja

Kesä on alkanut. Sen tietää siitä, että Keski-Suomessa on kuultu jo ensimmäiset voivonärhen varoitusta tihkuvat ääntelyt: ”kohtaseonohi, kohtaseonohi” ja ”eipämeekauvankuillatpimenöö, eipämeekauvankuillatpimenöö”. Voivonärhen voit nähdä toukokuun lopulla siirtämässä villamyssykkää avonaulakosta kaappiin varautunut ilme kasvoillaan. Kokonaan toppakamppeita voivonärhi ei laita pois, sillä siihen, niin kuin meihinkin, on sisäänrakennettu tieto siitä, että takatalvi on aina mahdollinen ja kesä loppuu ennen kuin se on alkanut.

Kesä on nelikirjaiminen taikasana, joka herättää suomalaisen eloon. Kesä on loputon määrä viikonloppuja, joihin tumpataan roppakaupalla toimintaa. Vielä viikonloppuja enemmän on suunnitelmia. Pation laajennus, autotallin siivous, pyörällä töihin-projekti, perinteinen ”mummi meille viikoksi” ja peruskunnon kohotus, koska nyt on vaan niin kiva liikkua ulkona, ainakin kaasugrilliltä saunaan ja terassille.

Ja hei, tänä vuonna osallistutaan kaikkiin kesätapahtumiin, joista ollaan puhuttu! Jyväskylän Kesä, kesäteattereita ainakin kaksi – toinen kotoseudulla ja toinen syntymäpaikkakunnalla, vanhan ajan markkinat ja koska Humppaa ja Skumppaa jäi viime kesänä väliin, tänä vuonna mennään! Vuoden 1995 tequilamaratoniin osallistunutta tutun kummin kaimaakin olisi kiva nähdä kesällä oikein ajan kanssa. Tai niin sitä sanoo bensa-aseman kassajonossa hikihelmiä ylähuulelta pyyhkiessään. Sanoo, katuu jo sanoessaan ja toivoo, että se toinen on samanlainen olis-niin-kiva-ihminen, eikä koskaan vaadi tilille sanomisista.

Entäs kissanristiäiset, jotka talven pimeydessä tuntuivat loistavilta arjen keventäjiltä? Nyt niitä on joka viikko ja siellä tapaat kaikki ne ihmiset, joita olet juossut talvella pakoon Prisman parkkipaikalla. Siellä he istuvat liha lihaasi vasten savusaunan ylälauteilla ja ovat kiihkeästi jotain mieltä jostain, josta sinä et tahtoisi olla koskaan mitään mieltä.

Ne, joita olet halunnutkin nähdä, tulevat kotiisi, jättävät raitoja vessanpönttöön ja päätät, että ensi kesänä et kutsu ketään, etkä mene minnekään. Kunnes tulee talvi ja suoliliepeestä tihkuu pimeyden pakottamana tarve kesäsuunnitelmiin ja -sosiaalisuuteen. Suusta ja näppäimistöstä pursuaa lause, jota et myöhemmin tunnista omaksesi. ”Totta kai me tullaan! Ihanaa!” Ja taas mennään. Mutta kohta se on ohi.



down down

Heihoi, ihmiset, ystävät ja kylänmiehet!

Tässä sitä taas ollaan. Nettisivuja aukomassa. Vastahan edellisestä merkkipäivästä on kulunut noin 8 vuotta. Kiitos Eerolle silloin ja nyt!

Aika kuluu, ja ramppa kalkattaa, eikä tulevaa näe, vaikka kovasti itse olen sinne päin aina tähyilemässä. On todellinen onni, etten viime vuonna näihin aikoihin tiennyt, mihin vielä tulen yltymään, sillä en olisi pysynyt housuissani ja minut olisi jouduttu sulkemaan pannuhuoneeseen, koska housutta kulkeminen on terveydelle ja naapureille vaarallista.

Jäin siis vuosi sitten touko-kesäkuuksi värkkäämään kirjoittamisen aineopintojen loppusuoraa ja se imaisi mukanaan. Aloin ajatella, että nyt, jos koskaan. Senhän tietää, mitä siitä seuraa! Hain Oriveden opiston kirjoittajalinjalle. Ja pääsin. Nykyään linja tosin sijaitsee Tampesterissa, Ahlmanilla, mutta henki on vahva: täällä eletään, hengitetään ja pureskellaan kirjoittamista. Ja opiskellaan. Todellakin, opiskellaan kirjoittamista. Sitä olen häpeilemättä harjoittanut koko lukuvuoden, joka valitettavasti on kohta ohi. Enää kaksi viikkoa ja silirimpsis: olen omillani. Mutta kerrataan, mitä kaikkea tässä on ehtinyt tapahtua ja miltä tämä hyppy opiskelijaksi on tuntunut.

Eka kolupäivä

Eka koulupäivänä 14.8.2018 napattu kuva ennen Tampesteriin lähtöä.

Ennen opintojen alkua minua jännitti. Mietin, miten erittäin vakavan ikävöimisdiagnoosin jo nuorena saaneena kykenen asumaan erossa puolisostani. Sopeuduin kuitenkin nopeasti, sillä joka päivä on ollut jännää ja uutta. Vaikeinta on ollut kissoista erossa oleminen. Kumppanille voin laittaa sähköpostia, whatsapp-viestiä, soittaa ja laulaa vuorokauden kaikkina aikoina, mutta kissoja ei kiinnosta skypettäminen. Joskus niitten korvat värähtävät kuullessaan ääneni puhelimen kaiuttimesta, mutta siinä se. Kiitti. Onneksi kelpaan edes pefletiksi, kun viikonloppuisin maadun kotisohvalla.

Fanni

Fanni on suonut minulle kunnian olla makuualustana.

Nähdessäni ensimmäisen kerran sivistyslinjojen opiskelijat Ahlmanin auditoriossa, olin tyrmistynyt. Olisin voinut olla melkein kaikkien äiti. Luojan kiitos, en ole, sillä aikuiskoulutustuella ei kyllä sponssata kymmenien lapsien opiskelijaelämää. Toisekseen niin monen synnytyksen jälkeen olisin voinut sanoa hyvästit välilihalle ja seksielämälle. Ikäero ja työtausta on näkynyt ehkä eniten siinä, että olen ajoissa. Todella ajoissa. Alussa istuin luokassa jo puoli tuntia ennen opettajan tuloa, mutta nykyään olen tajunnut himmata. Turhaan siellä istua tököttää ennen sianpieraisua lyijykyniä pureskelemassa, kun voi istua omassa huoneessa takomassa näppistä tai metsästää kampuksen pokemoneja viime minuuteille asti. Toinen juttu, josta ikäeron huomaa on se, että en osaa ylioppilaslakkini ostamisen jälkeen rukattuja pilkkusääntöjä. Pitääkö kaiken aina muuttua?

Ahlman

Ahlmanin päärakennus ja vilaus kampuksen vihreästä kuplasta

Asuntolassa asuminen on luonnistunut yllättävän hyvin. Sain nimittäin muutaman ensimmäisen viikon jälkeen yhden hengen huoneen, jossa on OMA vessa ja suihku ja jääkaappi. Yleisiin vessatiloihin aamuyön virtsalle hiipiminen ei oikein ollut mun juttu. Ihan kuin olisi ollut kolme viikkoa aikuisten rippileirillä. Onneksi rahalla sai yksityisyyttä. Tässä iässä olen jo niin fakkiutunut käytänteisiin, joihin sisältyy tehosekoittimen huudatusta aamusmoothieta varten ja valojen sammumista iltakympiltä. Nuorena jaksoi joustaa ja väistää kuin juustovyötäröhousujen kuminauha, mutta ei näillä vuosirenkailla. Ainakaan koko lukuvuotta.

Annala

Niin paljon kamaa voi ihminen tarvita. Huoneeni Annalan asuntolassa.

Sen verran olen kuitenkin palannut nuoruuteen, että olen alkanut taiteilla vastuullisen vastuuttomuuden rajapinnalla. Muutaman kerran olen äänestänyt jaloillani, kun kässäri-tie on kuuma, ja deadline paukkaa. Tosin yhtä monta kertaa olen joutunut olemaan kipeänä ja se, jos mikä on tuskallista. Työpäivät toistuvat aika samanlaisina, ja olen korvattavissa taitavalla kollegalla, mutta vierailevan luennoitsijan päivä tai odotettu työpaja menee ohi, eikä kokemusta saa takaisin koskaan. Olen joutunut opettelemaan myös pyytämään apua. Kun makaa asuntolan sängyssä ja jääkaappi on tyhjä, ei kuumeessa kilometrin päähän hortoilu tunnu hyvältä idealta, vaikka kuinka kaverin jeesin vastaanotto tuntuu anelulta ja kauhean itsekkäältä. Sekin tässä vuodessa on ollut parasta: olen saanut lähelleni ihmisiä, joiden kanssa jakaa niin kirjoittamista kuin elämääkin. Wau!

Luokka

Näkymä luokasta silloin, kun olin aina eka.

Vielä syksyllä ajattelin, että tulee varmaan käytyä kulttuuririennoissa myötäänsä ja yhtenään, kun ollaan sentään Tampereella. Karaokebaari kutsui kerran ja se olikin hauska keikka, mutta sen jälkeen olen iltaisin lähinnä hieronut kannikoitani kirjoitusvintin säkkituoleihin muutamaa leffakeikkaa lukuunottamatta. Pienessä pierussa paikallisen pöydässä juonenkuluista jauhaminen olisi ehdottomasti minun juttuni, mutta minulla ei ole ollut aikaa. Eikä rahaa. Markka-aikana kaikki oli paremmin, sillä silloin opiskellessa viinaan löytyi aina killinkejä. Mutta on minulle jo valjennut, ettei kuohuviini juomalla lopu ja törpöttely vie auttamatta seuraavalta kirjoituspäivältä terän. Mutta toivottavasti vielä juhlistamme tovereiden kanssa linjan loppumista nostamalla maljaa.

Opiskeleminen itsessään on ollut mahtavaa ja välillä ihan helvetin stressaavaa. Parasta siinä on ollut se, että ihminen saa sanoa, mitä tulee mieleen. Ajatelkaa, noin vain, kesken tunnin, voi laukoa omia mielipiteitään ääneen! Perverssiltä se näin 23 tulkkausvuoden jälkeen tuntuu ja samaan aikaan kostuttaa tätä kuivaa ihmistä sisältäpäin niin, että ihan meinaa itkettää ilosta.

Opettajista ei ole mitään pahaa sanottavaa. Paitsi se, että joskus kaipaisin vielä enemmän kovaa kättä ja kritiikin piiskaa. Eikä tuokaan ole edes pahasti sanottu. Ehkä keski-ikäisyys työntää pintaan s/m-taipumuksia tai sitten toivon vain saavani kaiken mahdollisen irti tästä vuodesta. Mukavuusalueelta olen kyllä joutunut poistumaan useasti, mutta samalla olen myös löytänyt omat vahvuuteni. Olen saanut kokeilla ammattilaisten johdatuksella uusia genrejä, sukeltanut pää edellä tsehovilaiseen novelliin, vahvistanut omaa tyyliäni ja löytänyt taas lyriikan ilot. Ja saanut yhden romaanikäsikirjoituksen ainakin jollain tasolla valmiiksi. Sitä tänne oikeastaan tulin hakemaan, mutta sain potenssiin sata enemmän. Kiitos siitä opettajille ja opiskelutovereille. Ilman heidän kannustustaan olisin vain helisevä lautaspino tai kumiseva betonilattia. Kiitos!

Koko vuoden olen jaksanut olla kiitollinen tästä mahdollisuudesta, ihan joka ikinen päivä. Silloinkin, kun otsassa on ollut metrinen molo, stressivatsaa korventanut tai olen ollut varma, että musta ei ole niin mihinkään. Silloinkin. Ja kun nyt olen vauhtiin päässyt, jatkan opintoja vuoden loppuun asti. Katsotaan sitten, mihin tie vie. Ehkä löydätte minut tammikuussa baskeri päässä Rosetin takanurkasta kertomassa tarinoita siitä, mitä sitten tapahtui.

Luokka

Tai voi mulla olla joku muukin lakki. Tulkaa katsomaan!



up

Kommentoi