Blogi

Varoitus. Tämän blogin tekstit saattavat sisältää pieniä määriä sarkasmia.

Sanataideohjaaja Merja Toppi, palveluksessanne

Tadaa! Olen virallisesti sanataideohjaaja.

Itse asiassa jo marraskuun lopulla tuli Hämeen Kesäyliopistosta hieman kostea, mutta ruttuinen todistus. Jotta olisihan tämän kirjoituksen voinut tehdä aikaisemminkin, mutta kun en ole ehtinyt. Olen tämän pari kuukautta vain paukutellut kuvitteellisia sanataidehenkseleitäni ja suunnannut tarmoni toisiin opintoihini. Mutta nyt haluan kertoa teille, mihin ihmeeseen olen ryhtynyt.

Selitys on paikallaan. Jos olisin saanut euron joka kerta, kun minulta on kysytty ”Jaa, niin mikäs se semmonen sanataide on?”, minulla olisi kolme euroa käteistä. Moni on nimittäin vain nyökytellyt osaaottavasti ja vaihtanut puheenaihetta. Innostuin oikein tekemään LinkedInissä pikakyselyn siitä, mitä ihmiset ajattelevat sanataiteen olevan. Näiden ja mielikuvitukseni vankalta pohjalta ponnistan päin sanataidetta.

Sanataide on…

… mmm eli monen mielestä mystistä. Toinen taidelaji eli kuvataide on taas hyvinkin tuttu käsite, ja Suomen taiteilijaseura määrittelee sen näin:

Kuvataide on taidemuoto, joka kuvaa maailmaa visuaalisesti.

Voitaisiinko siis ajatella, että

sanataide on taidemuoto, joka kuvaa maailmaa verbaalisesti?

Voitaisiin. Aika simppeli, tiivis määritelmä, joka ei rajaa ketään ulos. Paitsi ne, jotka ajattelevat, ettei heillä ole kiinnostusta tai aikaa taidehömpötyksiin. Mutta hei, sanataidetta on kaikkialla. Veikkaan villisti, että nekin, jotka ajattelevat säästyneensä sanataiteelta, ovat sitä tehneet tai siitä nauttineet jollakin seuraavalla tavalla:

- loruilemalla vauvojen kanssa
(klassikko: Körö, körö kirkkoon)
- leikkimällä lyriikoilla eli muokkaamalla valmiita lauluja
(Tiedän paikan kamalan, koulun hammashoitolan…)
- asettelemalla sanoja paperille sydämen, spiraalin tai keskisormen muotoon
- kirjoittamalla tai kertomalla tarinan
- piirtämällä sarjakuvan tikku-ukkojen kohtaamista seikkailuista
- kaivertamalla puujalkavitsejä kaveriporukassa

Moni on siis tietämättään marinoinut itseään sanataiteessa: leikitellyt, tarinoinut, sanaillut, yhdistänyt sanoja liikkeeseen, rytmiin tai kuvaan. Ja hyvä niin.

Sanataiteen alainen

Joillekin luova kirjoittaminen saattaa olla sanataidetta tutumpi käsite. Itse miellän sen osaksi sanataidetta ja suhtaudun siihen intohimoa tursuten. Eräs ystäväni mietti, ettei sanataiteilu oikein ole hänelle, sillä hän haluaa kirjoittaa asiatekstiä. Esitin laimean vastalauseen, sillä hyvän asiatekstin kirjoittaminenkin vaatii luovuutta, ja luovuus, eli uuden ymmärtämisen ja toisin ajattelemisen kyky, syntyy leikkimällä. Ystäväni on taitava sanankäyttäjä, ja näen hänen teksteissään sanojen leikkiä, vaikka hän pukkaakin ilmoille faktaa. Tiedon pukeminen helposti lähestyttävään iloitteluun saa minutkin pyörimään asioissa, jotka yleensä ovat luotaantyöntäviä kuin kapallinen kauralakua. Toki uutisteksteissä ja väitöskirjoissa täytyy pysyä paperinmakuisessa teoriassa, mutta blogeissa tai somessa tilkkanen luovuutta tai sormenmitallinen sanataiteilua saa tällaisen tavan tallaajankin innostumaan.

Sanataidetta on kaikkialla ja sanataide kuuluu kaikille

Palaan vielä kuvataiteeseen, joka on meidän kaikkien tiedossa oleva taidemuoto. En ehkä koe tuottavani kuvataidetta, kun piirtelen etäpalaverissa muistiinpanojeni reunaan kahdeksikkoja, joilla on vaaleanpunaiset viikset ja häntä. Mutta laajasti ajateltuna sekin on kuvataiteilua. Ei siis sanataidekaan ole puristettavissa vain tiettyyn tilaan tai tiettyjen ihmisten harjoitettavaksi. Se voi olla ajatuksella aseteltuja sanoja somessa. Se voi olla laskimoverellä raapustettu haiku tai kainalopierujen saattelema onnittelupuhe ystävälle. Se voi olla yllättävän lähellä - sanomalehteen painetussa mainoksessa, jonka fontti ja kirjallinen kikkailu ilahduttaa.

Sanataidetta voi myös tehdä ihan vain omaksi ilokseen joko virallisessa harrastusryhmässä tai yksin kotona peiton alla. Sanataidetta saa ja voi harrastaa ikärajoitteista piittaamatta - mukulasta mummoon. Eikä sanataiteilun tarvitse olla tavoitteellista toimintaa. Kuinka monelta jalkapalloa harrastavalta ikämieheltä tivataan SM-liigaan tähtäämisestä? Ei sanataidetta tai luovaa kirjoittamista harrastavankaan ole pakko suuntautua julkaisua kohti. Voi vain iloitella tai kirjoitella, jopa leikkiä.

Ei pidä sinun hylgäämän luovuutta, leiGGiä, eigä varsingan sanataidetta.

Ps. Seuraavalla kerralla kerron, mitä sanataideohjaaja tekee.

Pss. Jos nyt alkoi kutkuttaa sanataide, ja missä sanataidetta voi harrastaa, tule kurkkaamaan Keski-Suomen Sanataideyhdistys Rapinan nettisivut. Siellä minäkin olen.

Umpeenkasvaneet muistot ja alitajunnan sokkeli
– metaforien ihmemaa, osa 2

Motivaatio omien muisteloitten kirjoittamiseen voi kimmota monesta suunnasta. Joku haluaa tehdä rauhan menneitten kanssa ja kirjoittaa ne ulos itsestään, pois pään sisästä pyörimästä. Toinen haluaa jättää jälkipolville tarinan siitä, miten hänestä tuli hän. Kolmannelle on tärkeää sitoa nippuun oman suvun kertomus ja siinä samassa tarkastella osaansa sukupolvien ketjussa. Neljännelle on tapahtunut jotain sellaista, joka voisi kiinnostaa isompaakin lukijakuntaa – kriisi, onnenpotku tahi julkinen ura. Sitten on niitäkin, jotka nauttivat kirjoittamisesta ja oman elämän aineksista on hauska aloittaa. Niistähän voi jatkaa vaikka autofiktioksi taikka vaikka romaaniksi. Tietysti sielu voi sisältää myös väkevän sekoituksen kaikkia näitä lajeja.

Olipa motivaatio kummunnut mistä tahansa, jokaisella on oikeus omaan tarinaansa. Joissakin henkilöissä läheisen innostus menneitten kirjaamiseen saattaa herättää närkästystä tai jopa pelkoa. Haluttaisiin tietää, ”mitä siellä oikein raapustellaan” ja ”ei kai siellä vain minusta jotain perättömyyksiä pistetä paperille?” Nämä kommentit kannattaa päästää sujuvasti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ja kirjoittaa vain itselleen. Kirjoittaa niin totta kuin tässä hetkessä voi, vaikka vähän ujostuttaisikin. Kun muistot on kertaalleen pureskeltu nähtäville, niitä ehtii kyllä muokata ja oikolukea, sekä uudelleen kirjoittaa.

Pitääkö sitten puskea kohti menneisyyden arpia ja raapia ne auki, jotta teksti olisi mahdollisimman rehellistä ja tapahtumat aitoja? Natalie Goldberg, useiden kirjoitusoppaiden äiti ja minun toteemieläimeni, kehottaa aukomaan omat Pandoran lippaansa ja kohtaamaan hirviöt. Taija Tuominen, toinen idolini ja omaelämäkerrallisen kirjoittamisen karismaattinen ohjaajatähti, on puolestaan sitä mieltä, että jokaisella on oikeus itse päättää, mitä kohti käy, ja minkä jättää kirjoittamatta.

Itse harhailen jossain näiden kahden upean naisen välimaastossa. Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että oma järki kyllä sanoo, millaisiin tapahtumiin pystyy kajoamaan hajoamatta. Jos joku eletty osa menneisyydestä on vieläkin vereslihalla, on sitä mielestäni turha lähteä tökkimään suin päin. Tai jos lähtee, niin tekee sen rauhallisin ottein, tylppäpäisellä kynällä ja turvaverkon läheisyydessä. Opinnoissani olen päässyt sekä kaapimaan iloisena auki omia umpeenkasvaneita muistojani että levittämään reilun kerroksen Bebanthenia ikäviin menneisiin, joitten räpeltämisen aika ei ollut vielä. Jälkimmäistä toimenpidettä olen harjoittanut myötäelävässä seurassa ja tietoisena siitä, että palaan lääkevoiteen poistoon sitten, kun on siihen sopivampi aika.

Pidän myös tärkeänä sitä, että kurssilla on tilaa etsiä omaa ääntään. En vaadi osallistujilta vuosien harrasta sitoutuneisuutta kirjoittamiseen, vaan tahtotila omassa elämässä uiskenteluun ja into kirjoittaa riittävät. Minun tehtäväni on heitellä täkyjä erilaisista tavoista kirjoittaa ja antaa mahdollisuuksia haastaa itseään niissä paikoissa, kun se tuntuu mahdolliselta. Tehtävänantojani voi myös venyttää. Jos pää on jo tyhjä päivän annista, eikä lapsuuden muistiosasto pysty tuottamaan mitään, voi kirjoittaa myös tästä päivästä. Tämä päivä on huomisen menneisyyttä ja viimeistään kahdenkymmenen vuoden päästä muistelot arjen kulusta koronavuonna 2020 kiinnostavat. Eikä kirjoittaminen koskaan mene hukkaan. Jotta osaisi kirjoittaa, täytyy kirjoittaa. Ihan niin kuin juoksemaan oppii vain juoksemalla.

Ja lopuksi: Muisto on kuin tuoksuva saippua, joka lipsahtaa kädestä, kun seisoo lämpimästi virtaavassa tässä päivässä. Tarvitaan jotain, jolla siihen liukkaaseen palaseen tarttuu. Yhteinen tila kirjoittaa on kuin kuiva pesulappu, josta muistojen saippuat eivät niin vain lipsahdakaan alitajunnan sokkelin rakoon. Sokkelin raottelua olen harrastanut itsekin pitkän kaavan mukaan. Olen todennut tarvitsevani aika ajoin pesulaput kouraan ja vierelleni toisia, jotka ovat samalla asialla.

3.9 alkaen istahdamme nuuhkimaan menneitä kahdeksana peräkkäisenä torstai-iltana klo 18–20. Jos sinun nuuhkuelintäsi kutkuttaa, ilmoittautumisaikaa on vielä 31.8.20 asti. Ilmoittautua voit meilillä tai luurilla: mellanen@gmail.com tai Whatsapp 040-5509754.

Tuoksuvin terveisin,
Merja <3

Jokamiehen oikeudet ja äyskäri
– metaforien ihmemaa, osa 1

Omasta elämästä kirjoittamista varten ei tarvitse olla tietyn näköinen, kokoinen, tuloinen tai oloinen. Menneisyytensä paperille purkaminen on kuin mustikoitten poimiminen: jokamiehen oikeus. Omasta elämästä luulisi olevan myös helppo kirjoittaa. Sitä on ollut seuraamassa läheltä, suorastaan eturivistä. On nähnyt, kuullut, maistanut, haistanut ja tuntenut kaiken ihan itse. On pistänyt kroppansa ja henkensä likoon silloinkin, kun olisi ehkä toivonut voivansa vetäytyä sivustaseuraajan rooliin. Eihän se ole muuta kuin kirjoittaa ulos sen, minkä on kokenut. ”Ryhtyy rupeemaan vaan!”

Mutta siinäpä se onkin. Kun kaiken eletyn on käynyt läpi itse, materiaalia on mittaamaton määrä. Varsinkin niistä ajoista, joista on hillittömän paljon jälkiä paperilla, puhelimessa tai bittiavaruudessa. Ja kun tuon kaiken materiaalin on kahlannut läpi, niin miten tarttua kiinni aikoihin, joista on jäljellä vain kaksi riviä lyijykynällä tehtyjä harakanvarpaita ystäväkirjan kannessa? Materiaalia tai sen olemattomuutta miettiessä saattaa tuntua, että muistot ovat kuin Päijänne, jonka edessä seisoo muovinen desilitramitta kädessään.

Omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kurssi on kuin vaihtokauppa, jossa desimitan tilalle saa kunnon äyskärin, kahluusaappaat ja parinsadan litran saavin. Tunneilla annan vinkkejä, malleja ja tehtäviä, jotka heruttavat äyskäröitäväksi muistoja niistä asioista, joista ei ole valokuvia tai vahvoja tunnejälkiä. Kurssi on saavi, aika ja paikka, jossa riehua menneisyyden järven äärellä. Ja kahluuhousut? No, ne olemme me yhdessä: välillä saattaa joku mennyt tunne roiskahtaa, mutta ryhmä suojaa pahimmalta kastumiselta.

Monia hirvittää ajatus, että pitäisi lukea ääneen paperille vuodattamiaan asioita. Tekstien jakaminen on kursseillani aina kuitenkin vapaaehtoista. Toki siihen kannustan, sillä koen itse saaneeni paljon uskaltauduttuani jakamaan omia kokemuksiani ja tuntojani. Myös muiden elämän palasten kuuleminen on ollut äärimmäisen tärkeää kirjoittajan polulla. Olen saanut ihastella hienosti punottuja muistoja ja nauraa silmät vesissä lohkaisuille elämien varrelta. Kyyneleiltäkään en ole säästynyt ja hyvä niin. Kiitos kaikille, jotka ovat jakaneet tekstejään opinnoissani! Olen saanut mittaamattoman paljon. Mutta silti sanon vielä uudestaan: kursseilla kirjoitettu on osallistujan omaa ja niin on myös päätös siitä, jakaako kirjoittamansa vai ei. Raadeltavaksi tai ylenkatsotuksikaan kursseillani ei tarvitse pelätä joutuvansa. Palaute ponnistaa aina hyvästä ja kannustavasta hengestä. Tähän kurssiin kuuluu myös erillinen palaute 10 sivusta tekstiä. Sen saa jokainen osallistuja ja siihen liittyen saa esittää tilauksen siitä, millaista palautetta kokee tarvitsevansa.

Viimeiseksi vielä ihan tärkein asia: Anna Puulla on säännöt rakkaudelle. Minulla taas on säännöt kirjoituspajoille, joissa kirjoitetaan omasta elämästä. Kaikki, mitä keskustelemme, kerromme ja jaamme eletystä, jää meidän väliseksemme. Omia muistojaan tai minun repliikkejäni kirjoittamisen iloista voi tietenkin miettiä ääneen työpaikan kahvipöydässä, mutta muiden muistoja ei kerrota kenellekään. Ei edes peiton alla pimeässä. Haluan, että kursseillani on luottamuksellinen ja turvallinen olo asettua äyskäröimään.

Merja <3

Kuulumisia uteliaille ja muillekin

Aloitin vähän vahingossa kirjallisuuden perusopinnot avoimessa yliopistossa. Oli maanantaiaamu ja sisäinen Mauno Koivistoni sanoi taikasanat: ”Tarttis tehrä jottai.” Niin minä sitten ilmoittauduin opintoihin, ja maksoin 250 erkkiä siitä ilosta, että ahdistun nyt länsimaisen kirjallisuuden historiasta. Nämä ovat niitä valintoja, joita ihmisen vain täytyy tehdä, jotta pääsee eteenpäin. Sankkojonossa tai elämässä. Ehkä ne ovat sama asia.

Sen lisäksi kirjoitan nuorisokirjaa. Maagista realismia, nääs. Tai no, kirjoitan ja kirjoitan. Jokainen, joka on lukenut edellisen blogautukseni, voi aistia välttelyn määrän vaihtelevan. Tervetuloa meille aistimaan lisää. Jos kurkkaa keittiön ikkunasta ja näkee puhtaan tiskipöydän sekä hellalla höyryävät kattilat, voi aistia saamattomuuden harmaan löyhkän. Tai sitten se on kaalilaatikko.

Kaalilootan kolmas päivä. Jaksaa, jaksaa…

Minulla on nimittäin tänä syksynä ollut enemmän intoa ja aikaa paneutua ruoanlaittoon. Olen kantanut hevi-osastolta kausikasviksia ja lukenut reseptejä moniteholasit kuumana. Samalla olen keskittynyt siihen, että ruokahävikki olisi mahdollisimman pieni. Vain yksi munakoiso on kokenut karmean kohtalon ja päätynyt kompostoitumaan marinoitumisen sijasta. En voi kuitenkaan kiillotella olematonta sädekehääni, sillä valmista, vanhentunutta ruokaa on joutunut takapihan matojen ravinnoksi liian usein. Arggghh!

Jääkaapin takaosaan piiloutuvien purkkien tutkailussa tulee olla siis tarkkana kuin metsäkana. Kierrätän kyllä ruokajämiä aika tehokkaasti, mutta ajoittain kermaperseily ajaa nälän edelle. Kun on maanantaina tehnyt innoissaan papusoppaa (hyvää papusoppaa, toim. huom.), niin se saattaa jo torstaina alkaa tökkimään, kun sitä on syönyt kaksi kertaa päivässä. Sitten käristää jotain ihan muuta pannulla, vaikka kattilassa olisi vielä lautasellinen. Ja siellä se on vielä maanantaiaamunakin, jolloin se pitää kaapia kompostiastiaan, koska sitä samaa viiden litran kattilaa tarvitaan uutta keittoa varten. Näkeekö tässä joku muukin syöksykierteen ainekset?

Kokkailun, siivoamisen, kirjoittamisen, välttelyn ja opiskelun lisäksi olen aloittanut ihan oikean harrastuksen. Sellaisen, jonne lähdetään innoissaan ihan liian aikaisin ja tullaan naama naantalin aurinkona takaisin. Olen siis aloittanut improvisaation! Se on NIIIN kivaa! Meillä on mahtavan hyväksyvä henki ryhmässä, eikä tarvitse pelätä tahi ahdistua mokailuistakaan, koska mokahan on lahja. Ainakin improvisaatiossa. Tuosta harrastuksesta en luovu, vaikka muuten väkijoukkoja olenkin vähän vältellyt.

Innostavan yhteisön jäsenkortti. Kyllä kelpaa!

En tiedä, onko se ikä vai mikä, mutta entistä paloa massakokoontumisten järjestämiseen tai niihin osallistumiseen ei ole enää ollut. Viihdyn mieluummin pienten porukoitten ytimessä, kaksistaan kaverin kanssa ja hirvittävän paljon myös itsekseni. Jonkun mielestä se voi olla kehitystä, toinen näkee siinä taantumisen alun. Itselle tämä on osa jatkumoa, joka käynnistyi opintovapaalle jäämisestä. Vierivä kivi ei sammaloidu, mutta tarvitseeko aina olla osa joukkosyöksyntää tunteakseen olevansa elossa? Ei näköjään.

Oikeastihan mä en ole koskaan yksin. Tässä ystäväni Hermanni työhuoneen katonrajassa.

Näihin kuviin ja tunnelmiin,

Merja

Lehmäytymisestä

Jokaisen tuttavapiirissä on varmasti ainakin yksi ihminen, joka tuntuu tekevän kolmen elämän edestä. Sanna, joka pyörittää firmaa, vie lapsia harrastuksiin illat pitkät ja tekee väitöskirjaa vasemmalla ja omakotitaloa oikealla kädellä. Tai Kuutti, joka on päivätyön lisäksi vapaaehtoistöissä SPR:llä, harrastaa agilitya ja kalliokiipeilyä sekä neuloo sukkia sukulaisille ja kissojen katastrofiyhdistyksen kirpparipöytään. Ja tietenkin niin Sanna kuin Kuuttikin postailevat positiivishenkisiä päivityksiä aamulenkeiltä siihen aikaan, kun itse vielä miettii, että kävisikö pissalla vai kääntäisikö kylkeä virtsarakottomalle puolelle ja nukkuisi vielä 10 minuuttia.

Minä en ole Sannan, enkä Kuutin sukua. Lehmäydyn välillä sohvalle ja olen saamaton. Erityisesti tykkään lykätä vastenmielisiä tai vaikeita tehtäviä tai muuten vaan uusia asioita viimeiseen hetkeen ja mielellään sen ylikin. Olen joskus leikkisästi todennut, että minun dna:ssani lukee ”viime tipan ihminen”. Muistan jo opistoaikoina vältelleeni kokeisiin lukemista yhtä vastenmielisellä toiminnalla eli siivoamisella. Nihkeät Ridge ja Brookekin alkoivat kiinnostaa, kun tenttiin oli vielä lupaavat kaksi iltaa. Sama iloinen toimintatapa on kantanut näihin päiviin asti. Leikkisyys on kuitenkin kaukana ja dna:ssa lukee ”miksi kiusaan näin mieli-ihmistäni?”, kun viimeisenä iltana savu nousee korvista ja viiden sivun esseestä on kirjoitettu kaksi riviä. Ja niistä toinen sisältää nimen ja sotun alkuosan.

Sekin on totta, että viivyttelyyn menee moninkertainen määrä aikaa verrattuna lykätyn asian tekemiseen. Kerran vetkuttelin veroilmoituksen palauttamista niin kauan, että verotoimistosta täti soitti ja sanoi ison sanan: ”Sakko.” Ilmoitus oli valmis ja verotoimiston postiluukussa samana iltana. Suurella vaivalla välteltyyn hommaan meni ehkä puoli tuntia ja olin potenut huonoa omatuntoa asiasta ainakin kolme viikkoa. Samalla kaavalla menevät muutkin pikkujutut:

- irtonaisen lattialistan naulaaminen, 3 min
(sisältää työkalupakin hakemisen autotallista)
- irtonaisesta lattialistasta ärsyyntyminen ohikulkiessa, 3 kk
- toppahousujen revenneen haarovälin ompelu, 4 min
- jalat yhdessä kävelyä ja pyllistelemättömyyttä, 3vk
- roskakaapin ryönien siivoaminen, 10 min
- likaisesta roskakaapista ahdistuminen, puoli vuotta.

Viime vuonna kyllästyin omaan lykkäämismaniaani ja ostin Satu Pihlajan kirjan Aikaansaamisen taika. Satu on itse esimerkki siitä, miten laitetaan hommat pinoon ja pakettiin. Hän on toiminut psykologina, terapeuttina ja kouluttajana, tehnyt kehittämistyötä verkkopalveluiden parissa, kirjoittanut tietokirjoja sekä valmentanut yksilöitä, ryhmiä ja organisaatioita toimimaan tavoitteellisesti. Huh huh. Ja minä en ole vielä lukenut koko kirjaa. Tämän blogin innoittamana sain sen sentään etsittyä kaapin perukoilta ja nostettua työpöydälle.

Jos totta puhutaan, niin olen hieman edistynyt saamattomuuteni kuolettamisessa. Ajoittain kirjoitan hommat kalenteriin ja melkein joka kerta myös toteutan ne. Halu saavuttaa asioita pakottaa minut aikatauluttamaan arkipäivät, jotka muuten valuvat sormien lävitse. Kun oikein pinnistän, työskentelen kirjoitushommien parissa yhdeksästä lounaaseen ja evästelyn jälkeen jatkan joko samaa hommaa tai vaihdan opintoihin. Muuten homma menee haahuiluksi ja rupeankin aamusuihkuun mennessä siivoamaan kissojen hiekkalaatikoita, pesemään pyykkiä, hakkaamaan halkoja ja haravoimaan naapurin pihaa.

Ehkä olen siis viimein oppinut, mitä itseni johtaminen vaatii tai sitten olen käsittänyt, että viivyttely nostaa stressitasoa ja pahentaa parisuhdetta. Eikä vie mihinkään. Mutta edistyksestä huolimatta, en ole vieläkään aikaansaamismestareiden eli Sannan, Kuutin ja Sadun tasolla. Joudun yhä edelleen taistelemaan leväperäisen viimetipan persoonani kanssa, sekä uhkailemaan, kiristämään ja lahjomaan itseäni erityisesti silloin, kun seikkailen epämukavuusalueella.

Kommentteihin voi heittää upeita neuvoja siitä, miten selkäranka rakennetaan uusiksi ja dna putsataan saamattomuudesta. Hyväksi todettuja neuvoja on aina ilo lukea. Niin kuin nyt sekin, jonka ossain joskus joltain kuulin, että rupisammakko kannattaa nielaista heti ensimmäiseksi aamulla. Tämä ei ollu ranskalainen ruoanlaittoresepti, vaan vinkki vaikeimman tai ällöttävimmän homman selättämiseen. Olen kokeillut. Toimii. Voisin kokeilla toisenkin kerran, jos vain saisin aikaiseksi.

Ihanaa!

Kesä on alkanut. Sen tietää siitä, että Keski-Suomessa on kuultu jo ensimmäiset voivonärhen varoitusta tihkuvat ääntelyt: ”kohtaseonohi, kohtaseonohi” ja ”eipämeekauvankuillatpimenöö, eipämeekauvankuillatpimenöö”. Voivonärhen voit nähdä toukokuun lopulla siirtämässä villamyssykkää avonaulakosta kaappiin varautunut ilme kasvoillaan. Kokonaan toppakamppeita voivonärhi ei laita pois, sillä siihen, niin kuin meihinkin, on sisäänrakennettu tieto siitä, että takatalvi on aina mahdollinen ja kesä loppuu ennen kuin se on alkanut.

Kesä on nelikirjaiminen taikasana, joka herättää suomalaisen eloon. Kesä on loputon määrä viikonloppuja, joihin tumpataan roppakaupalla toimintaa. Vielä viikonloppuja enemmän on suunnitelmia. Pation laajennus, autotallin siivous, pyörällä töihin-projekti, perinteinen ”mummi meille viikoksi” ja peruskunnon kohotus, koska nyt on vaan niin kiva liikkua ulkona, ainakin kaasugrilliltä saunaan ja terassille.

Ja hei, tänä vuonna osallistutaan kaikkiin kesätapahtumiin, joista ollaan puhuttu! Jyväskylän Kesä, kesäteattereita ainakin kaksi – toinen kotoseudulla ja toinen syntymäpaikkakunnalla, vanhan ajan markkinat ja koska Humppaa ja Skumppaa jäi viime kesänä väliin, tänä vuonna mennään! Vuoden 1995 tequilamaratoniin osallistunutta tutun kummin kaimaakin olisi kiva nähdä kesällä oikein ajan kanssa. Tai niin sitä sanoo bensa-aseman kassajonossa hikihelmiä ylähuulelta pyyhkiessään. Sanoo, katuu jo sanoessaan ja toivoo, että se toinen on samanlainen olis-niin-kiva-ihminen, eikä koskaan vaadi tilille sanomisista.

Entäs kissanristiäiset, jotka talven pimeydessä tuntuivat loistavilta arjen keventäjiltä? Nyt niitä on joka viikko ja siellä tapaat kaikki ne ihmiset, joita olet juossut talvella pakoon Prisman parkkipaikalla. Siellä he istuvat liha lihaasi vasten savusaunan ylälauteilla ja ovat kiihkeästi jotain mieltä jostain, josta sinä et tahtoisi olla koskaan mitään mieltä.

Ne, joita olet halunnutkin nähdä, tulevat kotiisi, jättävät raitoja vessanpönttöön ja päätät, että ensi kesänä et kutsu ketään, etkä mene minnekään. Kunnes tulee talvi ja suoliliepeestä tihkuu pimeyden pakottamana tarve kesäsuunnitelmiin ja -sosiaalisuuteen. Suusta ja näppäimistöstä pursuaa lause, jota et myöhemmin tunnista omaksesi. ”Totta kai me tullaan! Ihanaa!” Ja taas mennään. Mutta kohta se on ohi.

Heihoi, ihmiset, ystävät ja kylänmiehet!

Tässä sitä taas ollaan. Nettisivuja aukomassa. Vastahan edellisestä merkkipäivästä on kulunut noin 8 vuotta. Kiitos Eerolle silloin ja nyt!

Aika kuluu, ja ramppa kalkattaa, eikä tulevaa näe, vaikka kovasti itse olen sinne päin aina tähyilemässä. On todellinen onni, etten viime vuonna näihin aikoihin tiennyt, mihin vielä tulen yltymään, sillä en olisi pysynyt housuissani ja minut olisi jouduttu sulkemaan pannuhuoneeseen, koska housutta kulkeminen on terveydelle ja naapureille vaarallista.

Jäin siis vuosi sitten touko-kesäkuuksi värkkäämään kirjoittamisen aineopintojen loppusuoraa ja se imaisi mukanaan. Aloin ajatella, että nyt, jos koskaan. Senhän tietää, mitä siitä seuraa! Hain Oriveden opiston kirjoittajalinjalle. Ja pääsin. Nykyään linja tosin sijaitsee Tampesterissa, Ahlmanilla, mutta henki on vahva: täällä eletään, hengitetään ja pureskellaan kirjoittamista. Ja opiskellaan. Todellakin, opiskellaan kirjoittamista. Sitä olen häpeilemättä harjoittanut koko lukuvuoden, joka valitettavasti on kohta ohi. Enää kaksi viikkoa ja silirimpsis: olen omillani. Mutta kerrataan, mitä kaikkea tässä on ehtinyt tapahtua ja miltä tämä hyppy opiskelijaksi on tuntunut.

Eka koulupäivänä 14.8.2018 napattu kuva ennen Tampesteriin lähtöä.

Ennen opintojen alkua minua jännitti. Mietin, miten erittäin vakavan ikävöimisdiagnoosin jo nuorena saaneena kykenen asumaan erossa puolisostani. Sopeuduin kuitenkin nopeasti, sillä joka päivä on ollut jännää ja uutta. Vaikeinta on ollut kissoista erossa oleminen. Kumppanille voin laittaa sähköpostia, whatsapp-viestiä, soittaa ja laulaa vuorokauden kaikkina aikoina, mutta kissoja ei kiinnosta skypettäminen. Joskus niitten korvat värähtävät kuullessaan ääneni puhelimen kaiuttimesta, mutta siinä se. Kiitti. Onneksi kelpaan edes pefletiksi, kun viikonloppuisin maadun kotisohvalla.

Fanni on suonut minulle kunnian olla makuualustana.

Nähdessäni ensimmäisen kerran sivistyslinjojen opiskelijat Ahlmanin auditoriossa, olin tyrmistynyt. Olisin voinut olla melkein kaikkien äiti. Luojan kiitos, en ole, sillä aikuiskoulutustuella ei kyllä sponssata kymmenien lapsien opiskelijaelämää. Toisekseen niin monen synnytyksen jälkeen olisin voinut sanoa hyvästit välilihalle ja seksielämälle. Ikäero ja työtausta on näkynyt ehkä eniten siinä, että olen ajoissa. Todella ajoissa. Alussa istuin luokassa jo puoli tuntia ennen opettajan tuloa, mutta nykyään olen tajunnut himmata. Turhaan siellä istua tököttää ennen sianpieraisua lyijykyniä pureskelemassa, kun voi istua omassa huoneessa takomassa näppistä tai metsästää kampuksen pokemoneja viime minuuteille asti. Toinen juttu, josta ikäeron huomaa on se, että en osaa ylioppilaslakkini ostamisen jälkeen rukattuja pilkkusääntöjä. Pitääkö kaiken aina muuttua?

Ahlmanin päärakennus ja vilaus kampuksen vihreästä kuplasta

Asuntolassa asuminen on luonnistunut yllättävän hyvin. Sain nimittäin muutaman ensimmäisen viikon jälkeen yhden hengen huoneen, jossa on OMA vessa ja suihku ja jääkaappi. Yleisiin vessatiloihin aamuyön virtsalle hiipiminen ei oikein ollut mun juttu. Ihan kuin olisi ollut kolme viikkoa aikuisten rippileirillä. Onneksi rahalla sai yksityisyyttä. Tässä iässä olen jo niin fakkiutunut käytänteisiin, joihin sisältyy tehosekoittimen huudatusta aamusmoothieta varten ja valojen sammumista iltakympiltä. Nuorena jaksoi joustaa ja väistää kuin juustovyötäröhousujen kuminauha, mutta ei näillä vuosirenkailla. Ainakaan koko lukuvuotta.

Niin paljon kamaa voi ihminen tarvita. Huoneeni Annalan asuntolassa.

Sen verran olen kuitenkin palannut nuoruuteen, että olen alkanut taiteilla vastuullisen vastuuttomuuden rajapinnalla. Muutaman kerran olen äänestänyt jaloillani, kun kässäri-tie on kuuma, ja deadline paukkaa. Tosin yhtä monta kertaa olen joutunut olemaan kipeänä ja se, jos mikä on tuskallista. Työpäivät toistuvat aika samanlaisina, ja olen korvattavissa taitavalla kollegalla, mutta vierailevan luennoitsijan päivä tai odotettu työpaja menee ohi, eikä kokemusta saa takaisin koskaan. Olen joutunut opettelemaan myös pyytämään apua. Kun makaa asuntolan sängyssä ja jääkaappi on tyhjä, ei kuumeessa kilometrin päähän hortoilu tunnu hyvältä idealta, vaikka kuinka kaverin jeesin vastaanotto tuntuu anelulta ja kauhean itsekkäältä. Sekin tässä vuodessa on ollut parasta: olen saanut lähelleni ihmisiä, joiden kanssa jakaa niin kirjoittamista kuin elämääkin. Wau!

Näkymä luokasta silloin, kun olin aina eka.

Vielä syksyllä ajattelin, että tulee varmaan käytyä kulttuuririennoissa myötäänsä ja yhtenään, kun ollaan sentään Tampereella. Karaokebaari kutsui kerran ja se olikin hauska keikka, mutta sen jälkeen olen iltaisin lähinnä hieronut kannikoitani kirjoitusvintin säkkituoleihin muutamaa leffakeikkaa lukuunottamatta. Pienessä pierussa paikallisen pöydässä juonenkuluista jauhaminen olisi ehdottomasti minun juttuni, mutta minulla ei ole ollut aikaa. Eikä rahaa. Markka-aikana kaikki oli paremmin, sillä silloin opiskellessa viinaan löytyi aina killinkejä. Mutta on minulle jo valjennut, ettei kuohuviini juomalla lopu ja törpöttely vie auttamatta seuraavalta kirjoituspäivältä terän. Mutta toivottavasti vielä juhlistamme tovereiden kanssa linjan loppumista nostamalla maljaa.

Opiskeleminen itsessään on ollut mahtavaa ja välillä ihan helvetin stressaavaa. Parasta siinä on ollut se, että ihminen saa sanoa, mitä tulee mieleen. Ajatelkaa, noin vain, kesken tunnin, voi laukoa omia mielipiteitään ääneen! Perverssiltä se näin 23 tulkkausvuoden jälkeen tuntuu ja samaan aikaan kostuttaa tätä kuivaa ihmistä sisältäpäin niin, että ihan meinaa itkettää ilosta.

Opettajista ei ole mitään pahaa sanottavaa. Paitsi se, että joskus kaipaisin vielä enemmän kovaa kättä ja kritiikin piiskaa. Eikä tuokaan ole edes pahasti sanottu. Ehkä keski-ikäisyys työntää pintaan s/m-taipumuksia tai sitten toivon vain saavani kaiken mahdollisen irti tästä vuodesta. Mukavuusalueelta olen kyllä joutunut poistumaan useasti, mutta samalla olen myös löytänyt omat vahvuuteni. Olen saanut kokeilla ammattilaisten johdatuksella uusia genrejä, sukeltanut pää edellä tsehovilaiseen novelliin, vahvistanut omaa tyyliäni ja löytänyt taas lyriikan ilot. Ja saanut yhden romaanikäsikirjoituksen ainakin jollain tasolla valmiiksi. Sitä tänne oikeastaan tulin hakemaan, mutta sain potenssiin sata enemmän. Kiitos siitä opettajille ja opiskelutovereille. Ilman heidän kannustustaan olisin vain helisevä lautaspino tai kumiseva betonilattia. Kiitos!

Koko vuoden olen jaksanut olla kiitollinen tästä mahdollisuudesta, ihan joka ikinen päivä. Silloinkin, kun otsassa on ollut metrinen molo, stressivatsaa korventanut tai olen ollut varma, että musta ei ole niin mihinkään. Silloinkin. Ja kun nyt olen vauhtiin päässyt, jatkan opintoja vuoden loppuun asti. Katsotaan sitten, mihin tie vie. Ehkä löydätte minut tammikuussa baskeri päässä Rosetin takanurkasta kertomassa tarinoita siitä, mitä sitten tapahtui.

Tai voi mulla olla joku muukin lakki. Tulkaa katsomaan!